Munat pataan

Oltiin Maken kanssa eilen pilkillä Inkoossa, Kopparnäsin länsipuolella. Ensimmäiset avannot kairattiin autiolla jäälakeudella jo ennen kahdeksaa ahven-isomusten parhaaseen ottiaikaan.

Ei tärpännyt, siispä uusi avanto vähän matalempaan, sitten syvempään, kauemmas rannasta, lähemmäs rantaa jne. Ei nykäissytkään Lähdimme etsimään varmaa paikkaa, puoli kilometriä rannasta olevaa ympäristöään paljon matalempaa pakkaa, joka löytyi kartan ja maamerkkien avulla helposti. Ei tärpännyt sielläkään, ei pakan päällä eikä rinteissä. Siirryttiin sitten kohti laajaa Torbackavikenin lahtea. Ei löytynyt ottihaluisia kaloja lahden suulta eikä sisempää, ei matalasta eikä syvältä. Evästelyn jälkeen kiersimme Stävön toiselle puolelle vähän pienempään lahteen. Ei ollut kaloja sielläkään. Koska päivä oli siinä vaiheessa jo aika pitkällä siirryimme vähitellen kohti Kopparnäsin kärkeä ja autoa. Kairailimme pitkin matkaa avantoja, vaihtelimme pilkkejä ja tekniikoita, mutta tärppiäkään emme saaneet. Viimeisen avannon pyöräytin lähelle rantaa, josta olimme aamulla tulleet jäälle. Ensivedolla tunsin pilkin osuvan johonkin, kalako? Toinen veto ja taas pilkki töksähti johonkin. Kolmannen vedon jälkeen pilkin palatessa kohti lähtöpistettä tuntui heikko tärppi. Vastaveto ja jotain elämää sykkivää välittyi vapakäteen. Vetelin laiskasti potkivan otuksen jäälle ja kas: Sehän oli aito ahvena. Pilkki nopeasti takaisin pyytämään: "Tästäkö se syönti vihdoin alkaa ajattelin toivorikkaasti?" Ei alkanut. Hiljaisuus palasi jään alle. Make kairasi muutaman reijän. Minäkin tein vielä pari avantoa, mutta emme saaneet enää nykyäkään. Syönti alkoi ja loppui yhteen ahveneen.

Siihen jäi saalis, vaikka olimme etsineet kaloja kuusi tuntia, tallanneet jäälakeutta ristiin-rastiin, poranneet sen melkein reikäjuustoksi.

Meillä ei ollut morrivehkeitä, tapsipilkkiä ei eläviä syöttejä matkassa. Niillä olisi varmaan jonkun ahvenen tai särjen onnistunut saamaan, mutta tuskin montaa. Päivästä jäi sellainen kuva, että kalat olivat jossain muualla. Mutta missä? Se jäi arvoitukseksi.

Jotain kuitenkin saatiin. Heti aamun alkajaisiksi lensi merikotka ylitsemme. Se oli sykähdyttävä näky. Kolme vaaleavatsaista harmaasiipistä hanhea ja parvi pulmusia tervehti meitä myös. Ne olivat jo matkalla kohti pohjoista, kevään ensi airueina. Sääkin oli hyvä, pilvipoutainen, pikkupakkasta ja heikko pohjoistuuli. Veikö se kalat mennessään kohti etelää. Kuka tietää.

Viikko takaperin oli parempaa tuuria, vaikka ilma oli aivan samanlainen. Silloin nostimme Akselin kanssa ahventa Espoonlahdella melkein joka avannosta, ei tosin mitään jättejä, mutta kaloja kuitenkin. Koppariin lähdettiin hakemaan isomuksia. Toisin kävi. Jäi munat pataan.