Eemeli, Emmi ja Mimosa pilkillä

Sunnuntaina 22.3 saimme vieraiksi kolme sukulaislasta, Mimosan 5 v. Emmin 7 v. ja Eemelin 11 v. sekä lasten isoäidin Tuiren. Koska sää oli hieno, päätimme lähteä Espoonlahdelle kokeilemaan pilkkikalastusta. Retki onnistui loistavasti. Pari tuntia jäällä vierähti ihan huomaamatta. Saimme muutaman kalankin.

Yläkuvassa Mimosa odottaa tärppiä

Eemelillä taisi jo nykäistä

Tiina nauttii auringosta, taustalla Tuire ihailee maisemia

Eemeli sai kiisken

Emmi oli jäällä niin nopea, että yhtään kuvaa ei saatu filmille. Tässä siis hieman vanhempi kuva

Ahvenet kadoksissa

Lähdettiin eilen ennen auringon nousua Porkkalaan etsimään isoja ahvenia taas kerran (huokaus). Meikäläisen lisäksi ahvenjahtiin lähti Taimenmies Juha (linkki Juhan blogiin sivupalkissa) ja isänsä Matti. Perjantaina olin saanut työkaveri Manulta koordinaatteja paikoille, joista yleensä on isompaa saatu. Tunteet olivat sekavat astellessamme jäälle. Viikko sitten jäi nimittäin saalis Inkoon Kopparissa yhteen vaivaiseen sinttiin. Ja niinhän siinä kävi nytkin. Kiertelimme Lähteelän ulkopuolella Stora Svartön ympäristössä pakkoja, luodonsivuja ja muita potentiaalisia ahvenpaikkoja syvästä ja matalasta koluten. Hiljaista oli. Kolmen tunnin kovan yrityksen jälkeen totesimme Porkkalan tyhjäksi. Yhtään tärppiä emme saaneet tasureihin, tapsipilkkeihin tai morriin.
Lampsimme siis autolle ja porhalsimme kohti Espoonlahtea varmistamaan syökö ahven ensinkään.

Paljon oli Espoonlahdella väkeä. Aika paljon näkyi myös autoja., eikä mikään ihme, sillä jäätä oli puolisen metriä. Se kantaa jo painavammankin menopelin.
Olisiko ollut toinen avanto, jossa ensimmäinen ahven kävi tukistamassa tasuria. Pientä ahventa löytyi lähes joka puolelta, parhaiten melko matalasta, parista metristä.
Pari tuntia kerkisimme pikkuahvenia kiusaamaan. Kolmen jälkeen oli lopeteltava ja lähdettävä perkaamaan saalista. Eipä pussissani montaa ahventa ollut. Muutaman 50 grammaisen "isomuksen" vein kotiin. Hienot fileet niistä syntyi. Friteerattuina ne suorastaan sulivat suussa. Kyllä pienikin ahven on mahtava herkku, isosta puhumattakaan.
Missä ihmeessä ne isomukset luuraa? Onko joku tauti tai pohjan happikato ne vienyt?

Yllä Juha ikuistaa saalista

Munat pataan

Oltiin Maken kanssa eilen pilkillä Inkoossa, Kopparnäsin länsipuolella. Ensimmäiset avannot kairattiin autiolla jäälakeudella jo ennen kahdeksaa ahven-isomusten parhaaseen ottiaikaan.

Ei tärpännyt, siispä uusi avanto vähän matalempaan, sitten syvempään, kauemmas rannasta, lähemmäs rantaa jne. Ei nykäissytkään Lähdimme etsimään varmaa paikkaa, puoli kilometriä rannasta olevaa ympäristöään paljon matalempaa pakkaa, joka löytyi kartan ja maamerkkien avulla helposti. Ei tärpännyt sielläkään, ei pakan päällä eikä rinteissä. Siirryttiin sitten kohti laajaa Torbackavikenin lahtea. Ei löytynyt ottihaluisia kaloja lahden suulta eikä sisempää, ei matalasta eikä syvältä. Evästelyn jälkeen kiersimme Stävön toiselle puolelle vähän pienempään lahteen. Ei ollut kaloja sielläkään. Koska päivä oli siinä vaiheessa jo aika pitkällä siirryimme vähitellen kohti Kopparnäsin kärkeä ja autoa. Kairailimme pitkin matkaa avantoja, vaihtelimme pilkkejä ja tekniikoita, mutta tärppiäkään emme saaneet. Viimeisen avannon pyöräytin lähelle rantaa, josta olimme aamulla tulleet jäälle. Ensivedolla tunsin pilkin osuvan johonkin, kalako? Toinen veto ja taas pilkki töksähti johonkin. Kolmannen vedon jälkeen pilkin palatessa kohti lähtöpistettä tuntui heikko tärppi. Vastaveto ja jotain elämää sykkivää välittyi vapakäteen. Vetelin laiskasti potkivan otuksen jäälle ja kas: Sehän oli aito ahvena. Pilkki nopeasti takaisin pyytämään: "Tästäkö se syönti vihdoin alkaa ajattelin toivorikkaasti?" Ei alkanut. Hiljaisuus palasi jään alle. Make kairasi muutaman reijän. Minäkin tein vielä pari avantoa, mutta emme saaneet enää nykyäkään. Syönti alkoi ja loppui yhteen ahveneen.

Siihen jäi saalis, vaikka olimme etsineet kaloja kuusi tuntia, tallanneet jäälakeutta ristiin-rastiin, poranneet sen melkein reikäjuustoksi.

Meillä ei ollut morrivehkeitä, tapsipilkkiä ei eläviä syöttejä matkassa. Niillä olisi varmaan jonkun ahvenen tai särjen onnistunut saamaan, mutta tuskin montaa. Päivästä jäi sellainen kuva, että kalat olivat jossain muualla. Mutta missä? Se jäi arvoitukseksi.

Jotain kuitenkin saatiin. Heti aamun alkajaisiksi lensi merikotka ylitsemme. Se oli sykähdyttävä näky. Kolme vaaleavatsaista harmaasiipistä hanhea ja parvi pulmusia tervehti meitä myös. Ne olivat jo matkalla kohti pohjoista, kevään ensi airueina. Sääkin oli hyvä, pilvipoutainen, pikkupakkasta ja heikko pohjoistuuli. Veikö se kalat mennessään kohti etelää. Kuka tietää.

Viikko takaperin oli parempaa tuuria, vaikka ilma oli aivan samanlainen. Silloin nostimme Akselin kanssa ahventa Espoonlahdella melkein joka avannosta, ei tosin mitään jättejä, mutta kaloja kuitenkin. Koppariin lähdettiin hakemaan isomuksia. Toisin kävi. Jäi munat pataan.

Kutistuvat saaliit

Ennen vanhaa kalaa oli paljon ja saaliit sen mukaiset, hyvä kun jaksoi kotiin kantaa. Nykyään Ahti on kitsas. Jopa jäällä hyvältä näyttävä saalis kutistuu viimeistään, kun sen laittaa vaa'alle. Sain nimittäin eilen melkein puolikiloisen assun. Kun punnitsin sen kotona hypertarkalla puntarilla, se kutistui 370 grammaan. Juuri jäälle vedettynä se oli paljon isompi. Jo sen isku pilkkiin viestitti, että nyt on potkua. Se nimittäin tempaisi kunnolla eikä näykkinyt. Tartuttuaan se syöksyi sivulle niin, että siima narskui jään reunaan. Varoen se oli uitettava avantoon. Ja kun sen sai putkeen, se työnsi tullessaan melkoisen määrän vettä jäälle. Se oli, lähes puolikiloinen, kunnes sen kotona punnitsin. Se kutistui heti, kun sen asetti vaa'alle. Siinä se näytti juuri itsensä painoiselta, pannukarkealta ahvenelta.

Isoakin kalaa oli liikkeellä. Meitä oli viiden hengen porukka ja jokainen taisi saada osansa isomusten tärpeistä. Aamun alkajaisiksi kalastelimme Hirsalassa, jossa turvallista jäätä oli vain saarten suojassa. Kalat olivat kadoksissa, kunnes Akseli-pojan pilkkiä vietiin. Hitaasti uitellen sai Akseli kalan avannon alle, jossa siima yllättäen katkesi. Nähtyään vilahduksen otuksesta oli Akseli varma, että se oli hauki. Hauella on terävät hampaat, joissa paksumpikin siima katkeaa kuin veitsellä leikaten. Muita merkkejä kaloista ei saatu, joten siirryimme Espoonlahden puolelle. Siirtyminen kannatti. Samoilta paikoilta, joista Maken kanssa saimme mukavasti ahventa kaksi viikkoa sitten, tuli kalaa eilenkin. Melkein heti tömähti Markuksen tasuriin tuhti veijari. Varoen vetämällä sai Markus kalan nousemaan jään alle, jossa se peijooni irtosi. Kiloiseksi kuhaksi sen Markus rauhalliseen tapaansa päätteli. Me muut olimme samaa mieltä. Hetken päästä Juhan tapsipilkkiä vietiin. Vietiinkin niin rajusti, että tapsi rapsahti poikki. Iso oli päivitteli Juha. Me muut osoitimme myötätuntoa.

Mitäköhän Juha miettii isomuksen vietyä luottomorrin. Juhan mietteet selviävät täältä http://taimenmies.blogspot.com/

Piemenpääkin ahventa oli liikkeellä. Tapahtumia oli melkein joka avannossa ja saalista kertyi kaikille. Aurinko paistoi ja lämmittikin vähän. Heikko pohjoistuuli ei juuri haitannut paitsi Akselia, joka sitkeästi pilkki paljain käsin, koska: "Rukkaset kädessä ei tunne tärppiä".

Nopeasti, melkein huomaamatta vierähti päivä meren jäällä. Saatiin ahvenia, kokemusta ja aurinkoa.

Ai niin, isojen kalojen lisäksi menetettiin kolme sohjokauhaa. Ne kun eivät kestä päälle astumista.

Ahven otillaan

Eilen oli ahven liikkeellä Espoonlahdella ja iski hetkittäin hyvin tasuriin.

Kalastelimme Maken kanssa melkein samoilla paikoilla, joista sain viikko sitten vain sormen mittaisia. Nytkin niitä saatiin, etenkin aamun valjetessa. Mutta, mitä pidemmälle päivä ehti, sitä paremman kokoista assua kertyi pakkiin.

Viikko sitten olivat tapsipilkki ja mormuska ottipelejä. Nyt sain tapsilla ja kärpäsen toukalla vain sinttejä. Tasuriin iskivät paremmat ahvenet. Pilkkiä sai myös uittaa reiluilla liikkeillä. Pohjan pöllyttäminen ja nopeat vedot saivat isommatkin innostumaan. Make sen hoksasi nopeasti ja pakki täyttyi ripeään tahtiin. Meikäläisen varovaisempi uittotyyli antoi ahvenen sieltä toisen täältä eikä syönti oikeen ottanut käynnistyäkseen. Kun Maken vinkistä vaihdoin tyyliä, alkoi kalaakin tulemaan paremmin. Aina sitä oppii jotain uutta.

Omista pilkeistäni punainen Rapala ja ruskean kirjava Kaappari kiinnostivat kaloja. Kaapparin menetin harmittavasti perholeikarin väännyttyä auki (surkeeta laatua). Maken ottipeli oli vaalean ruskehtava, raidallinen Nilsu.

Make kantoi kotiin 5,9 kiloa ahventa, joista suurin 350 grammainen, meikäläisen saalispussi painoi 3,2 kiloa ja suurin raitapaita 270 g. Koska kala söi hyvin, päästelimme pienimmät kasvamaan. Aamulla alamitta oli alhaalla, mutta nousi päivän edetessä lähelle sataa grammaa. Sääkin suosi, pakkasta vain muutama aste, poutaa ja lähes tuuletonta.

Hieno Päivä Kaikin Puolin !

Kuvissa saaliit, yllä meikäläisen ja alla Maken.

Sähkökoukun pilkkimestaruus 2009

Eilen järjestettiin firman kalakerhon perinteinen pilkkikisa Espoonlahdella, Pentalan pohjoispuolella. Sää oli pilvinen, pakkasta pari astetta ja kohtalainen tuuli puhalsi lahden yli idästä.
Tällä kertaa ei tullut vilu, sillä haalarin alla oli paksu fleecepusakka pitämässä kylmän loitolla. Meitä osallistujia oli peräti kahdeksan ukkoa, puolet eläkeläisiä. Viiskytneljä-vuotiaana tunsin itseni nuorisokerholaiseksi. Ja niinhän siinä kävi, että seniorit näyttivät kuinka niitä assuja kalastetaan. Meikäläisen kierrellessä pitkin-poikin Espoonlahtea etsimässä isomuksia, tekijämiehet istuivat viisi tuntia samoilla jalansijoilla ja nostelivat tapsipilkillä yli kymmenen kiloa ahventa. Itse löysin pelkkiä sormen mittaisia sinttejä. Tasapainopilkeistä kaloille kelpasi vain puna-valkoinen lilliputti. Siihen sormen mittaiset assuvauvelit ottivat ajoittain kiivaastikin. Päästelin ne takaisin kasvamaan, koska heti aamulla selvisi, että tekijämiehet nostelevat niitäkin tuplanopeudella enkä pärjäisi siinä kisassa. Metsästin siis suuren osan ajasta pannukarkeita körmyjä, mutta löytymättä ne jäivät. Tavoitin keskeltä Espoonlahteakin vain pikkuahvenia, niitäkin paljon harvemmasta kuin lähempänä länsirantaa kalastaneet kisakumppanit. Päivä meni kuitenkin rattoisasti, kuin huomaamatta. Ihan mukavalta tuntui pikkuassunkin tärppi ja vielä mukavampaa oli kuulla, että löytyi lahdelta vauraampaakin kalaa. Lähempänä länsirantaa oli pieni alue jossa tapsipilkki oli kelvannut hyvin ja siellä ahvenetkin olivat isompia, sinne siis seuraavalla kerralla tapsipilkin ja kärpäsen toukkien kera.

Alla mutamia kuvia kisapäivästä.

Puheenjohtaja Antin tyylinäyte

Meikäläisen tasurinorssi

Leskinen ja isomus

Täysi pakillinen

Vastustamaton tarjous

Oltiin eilen juhlimassa isäukon kasikymppisiä, kun kännykkään putkahti Markukselta viesti: "Lähetkö aamulla Lohjanjärvelle, sinne kirkkaampaan länsiosaan. Löytyy pientä ja isoakin assua, jos vaan on otillaan. Lasse on tulossa myös". En voinut vastustaa tarjousta. Puolenyön aikaan keräilin kamat kasaan ja laitoin kellon herättämään kuuden jälkeen, jotta oltaisiin varmasti ottipaikoilla auringon noustessa.

Hyvin kerittiin. Oli vielä hämärää, kun pyöräytimme ekat avannot reilu kymmensenttiseen jäähän. Taivas oli pilvessä, pakkasta pari astetta, kohtalainen tuuli idästä ja lunta tuprutteli harvakseltaan. Ensimmäinen tärppi tuli päivän valjetessa. Muutama pikkuahven nousi peräjälkeen minitasurilla. Vaihdoin avantoa ja sama toistui. Vaihdoin isompaan tasuriin, jota kalat tyrkkivät ja ravistelivat, mutta eivät tarttuneet. Lopulta yksi jäi kiinni, reilu kymmensenttinen. Siirryin syvemmälle, mutta sieltä ei tullut tärppiäkään.

Päätimme lähteä kohti mantereen kyljessä olevan saaren eteläkärkeä. Tuuli oli virinnyt ja pureutui ikävästi haalarin läpi selkään. Laitoin sittenkin liian ohuet fleecet, kuluneen haalarin alle. Sen eristeistä puhaltaa tuuli jo läpi.

Saaren kärjestä tuulen ja tyvenen rajalta löytyi ahventa, jopa enemmän kuin aloituspaikasta. Koko vaan olisi saanut olla parempi, lähes kaikki reilun etusormen mittaisia. Viittä metriä syvemmästä ei tullut tärppiäkään. Tuuli tunkeutui täälläkin luihin ja ytimiin. Alkoi pian tuntua siltä, että koko alapää jäätyy, jos en pääse viimalta suojaan.

Markuksen ja Lassen nostellessa pikkuahventa kuin köyttä, siirryin ensin evästelemään saaren rantaan ja sitten sen suojan puolelle pilkille. Sillä välin Markus kiskaisi jäälle pari pannukarkeaa assua. Pikkuahveniakin oli välillä kaksin kappalein tasurin koukuissa. Niin ahneesti ne iskivät Lassen ja Markuksen pilkkeihin.

Tyvenessä oli mukava ongiskella, mutta kala ei siellä syönyt ollenkaan. Jääkin oli petollista. Ohuen lumikerroksen alta erottui heikkona uuden ja vanhan jään raja. Uutta jäätä oli vain nelisen senttiä, HuH! Onneksi huomasin heikosti näkyvän rajan ennen kuin astelin kylmään kylpyyn. Vähän matkan päässä näkyi myös osittain sula railo.

Palailin takaisin tuulen puolelle. Sain sieltä edelleen vain pieniä.

Siirryimme yhdentoista jälkeen aloituspaikkaan, mantereen ja saaren välisen salmen ulkopuolelle. Pikkuassut jyräsivät sielläkin. Puolilta päivin pakkasimme kamat ja suunnistimme kohti autoa, sillä Lassella oli iltapäivällä muita menoja.

Yhdessä päätimme, että Markuksen paikkaan palataan vielä, kunhan jäät kasvavat paksuutta. Silloin lähdetään korkkailemaan selkävesien karikoita. Siellä ne isomukset lymyilee (ja meille vinosti hymyilee).

Meripilkillä pitkästä aikaa

Pakkasia on riittänyt, joten lauantaiaamuna suunnistettiin kohti Inkoota ja Kopparnäsin ulkoilualuetta. Mukana olivat vanha kalakaveri Make ja nuorta polvea edustamassa Akseli. Sandfjärdenin lahti on sen verran suojainen paikka, että arvelimme siellä olevan riittävästi jäätä yhtä pikkipäivää varten.

Jäätä löysimmekin, mutta avovesi ei ollut kaukana, heti lahtea ympäröivien saarten takana lainehti meri ja saarten salmetkin näyttivät kovin tummilta petollisilta. Lahdella oli kuitenkin kovaa jäätä turvalliset viitisentoista senttiä.

Pilkit solahtivat veteen jo ammuhämärässä, ennen yhdeksää. Sää oli mainio, tyyntä, melkein selkeää ja pikkupakkasta, täydellinen päivä tulossa.

Mutta, mutta... kalat vaan puuttuivat karkeloista. Saimme kairata useita reikiä ennen kuin ensimmäinen ahven varovasti nykäisi ja tuli jään päälle tervehtimään. Kovin oli kalpoinen ja laiha, mutta otin sen kuitenkin saalispussiin. Sen jälkeen hiljaisuus jatkui. Akselilla kävi joku tärppäämässä, mutta ei pysynyt kiinni. Aurinko kiipesi horisontista taivaalle, telkät ja lokit lentelivät Granholmin takana sulan meren yllä. Me teimme yhä uusia avantoja, vaihtelimme pilkkejä ja tekniikoita, mutta kalat pysyivät kadoksissa. Jututimme jäälle ilmestynyttä pilkkimiestä. Hiljaista oli hänelläkin. Sanoi siirtyvänsä Pikkalanlahdelle. Sieltä oli löytynyt kuhaa Loppiaisena.
Yhden maissa palasimme autolle, saaliina neljä ahventa kolmeen mieheen.
Aurinko sentään paistoi, ei ollut kylmä eikä tuulikaan häirinnyt. Tuliskohan seuraavalla reissulla jo kalaakin?

Virtapaikka

Pilkkikauden avaus "Siikajärvellä"

Lauha syksy päättyi onneksi vuodenvaihteeseen. Uudenvuoden yöstä lähtien pakkanen on paukkunut 10 asteen tienoilla. Se takasi hyvät jäät ensimmäiselle pilkkiretkelle, joka suuntautui Länsi-Uudellemaalle, eräälle kristallinkirkkaalle järvelle, jossa on monenkokoista ahventa sekä jonkin verran siikaa. Taimeniakin on järvestä saatu.

Sää oli mahtavan aurinkoinen, pakkasta kymmenkunta astetta ja lähes tyyntä. Heti aamun alkajaisiksi oli Lasse onnistunut jallittamaan nätin siian uimarannasta, josta astelin kymmenkunta minuuttia myöhemmin jäälle. Markus oli tullut hetkeä aikaisemmin. Koska uimaranta ei enempää siikoja antanut, suuntasimme kauemmas järvelle. Markus ja Lasse alkoivat nostelemaan pienen saaren kupeesta pikkuahventa tasaiseen tahtiin. Meikäläisen siiman päässä oli hiljaista. Järven asukkaat eivät olleet kiinnostuneita tasurista ja värikoukusta.

Tyhjänpyynti ei kiinnostanut joten ylitin järvenselän pienehkön saaren tuntumaan. Sielläkään syönti ei parantunut. Jonkin ajan päästä Lasse saapui samoille paikoille. Hiljaista oli myös Lassen pilkissä, joten paikassa ei ollut ilmeisesti nälkäisiä ahvenia ollenkaan. Puolen päivän jälkeen Lassen oli lähdettävä. Sain läksiäislahjaksi kärpäsen toukkia, joiden kera jatkoin matkaa kapeasta salmesta länteen aukeavalle toiselle selälle. Siellä syönti parani jonkin verran. Pieniä olivat ahvenet sielläkin. Sain niitä sekä toukilla syötetyllä pystyllä että vihreällä tasurilla yhden sieltä, toisen täältä.

Syönti laantui kellon lähestyessä kolmea. Illan alkaessa hämärtyä kokeilin vielä olisiko uimarannassa lisää siikoja. Siikoja ei enää löytynyt.

Kuusituntinen pilkkipäivä oli mennyt kuin huomaamatta. Vaikka saalis tällä kertaa jäi pieniin ahveniin oli päivä antoisa, kiitos mahtavan sään ja upean järven. Sinne täytyy päästä uudelleen.