Paluu Krunikalle 23.1.2010

Ennen oli kaikki paremmin. Talvet olivat talvia ja kesällä paistoi aina aurinko. Kalaa saatiin aina ja melkein jokapaikasta. Vai kultaako aika muistot?
Pidin nuorena kalapäiväkirjaa. Se on yhä tallessa kirjahyllyssä. Kalapäiväkirja ei valehtele. Siihen on kirjattu faktat siinä toivossa että niistä olisi hyötyä kalasaaliin kartuttamisessa. Asuimme Helsingin Kalliossa. Kesät vietettiin Kuivahevosen saaressa kaupungin itäpuolella. Talvella käytiin pilkillä stadin lähivesillä, etupäässä Kruunuvuorenselällä eli Krunikalla. Alla on päiväkirjan sivu talvelta 1970. Se aukeaa isommaksi kuvaa klikkaamalla. Olin silloin 15 vuotias. Ahventa jahtasimme tuolloin kuten nykyäänkin. Kalaa saatiin aina kun oltiin kalassa, mutta ahven oli tiukassa. Jos konttiin kertyi 5 ahventa oltiin tyytyväisiä. Kymmenen oli jo juhlimisen arvoinen saalis. Kivinilkkaa saatiin paljon, mutta sitä ei arvostettu muuten kuin hyvänä syöttiaineksena. Kivinilkan sitkeälihaisesta pyrstöosasta leikattiin file, joka siivutettiin pilkin koukkuun sopiviksi paloiksi. Niillä saatiin jos saatiin ahventa.

Helsingin jätevedenpuhdistus oli tuolloin vielä lapsenkengissä. Sörnäisissä mm. oli viemäri joka syyti kakat ja pissat suoraan mereen. Koko kaupungin sisäsaaristo oli ylirehevöitynyt ja sameavetinen. Pilkin kun pudotti Krunikalla avantoon, se hävisi samantien näkyvistä ruskean harmaaseen veteen. Näkyvyyttä oli parhaimmillaankin reilusti alle puolimetriä. Vantaanjoki oli likaviemäri, joka kuljetti Uudenmaan kuntien likavedet Vanhankaupunginlahteen. Siitä huolimatta kannoimme jokaisen ahvenen kotiin, jossa ne suomustettiin, perattiin ja valmistettiin ruuaksi. Pienuudestaan huolimatta tai ehkä sen takia saalis oli tärkein asia kalastuksessa.
Kuivahevosen saari oli toista maata. Se oli paratiisi puhtaan meren keskellä. Vaikka se oli vain kuusi kilometriä Vuosaaresta etelään, oli meri siellä puhtaan kirkas. Tuuheiden rakkolevämetsien peittämä pohja näkyi vielä kolmen metrin syvyydessä. Kun sieltä ajoi veneellä kohti Eläintarhanlahtea saattoi Hevossalmen sillan jälkeen tuntea nenässään viemäreiden tuoksun. Laajasalon öljysataman vaiheilla meri muuttui sameaksi. Silloin tällöin pinnalla näkyi öljylaikkuja. Se oli sitä aikaa. Meri oli kahtiajakoinen. Ulkomeri oli kristallin kirkas ja Helsingin sisälahdet saastuneet.
Nykyään likavedet johdetaan keskusviemäriin ja puhdistamoon. Helsingin ja joidenkin sisämaan kuntien puhdistetut jätevedet johdetaan meriviemäriä pitkin ulkomerelle. Niin on tehty kolme vuosikymmentä. Sisäsaaristossa meri on paljon puhtaampi kuin 70-luvulla. Pohja näkyy vielä metrin syvyydessä, joskus syvemmälläkin. Ulkosaaristossa ja avomerellä ollaan menty paljon huonompaan suuntaan. Koko Itämeri on nykyään rehevöitynyt. Syvänteiden happikadot ja sinilevien kukinnot piinaavat. Itämeri on vakavasti sairas. 70-luvulla sairaus keskittyi vielä sisäsaaristoon, nyt koko meri on kipeästi avun tarpeessa.

Palasin Krunikalle pilkkireissun merkeissä viime lauantaina 40 vuoden tauon jälkeen. Mukana olivat myös työkaveri Manu ja Akseli, joka on vielä alle kahdenkymmenen. Pakkanen paukkui aamulla miinus kahdessakymmenessä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli aivan tyyntä kun kairailimme ensimmäiset reijät Kulosaaren Kasinon edustalle. Auringon kivutessa korkeammalle ja pakkasen hiukan hellittäessä alkoivat ahvenetkin heräillä. Muutaman tunnin kalastuksen tuloksena omaan pussiin kertyi parisen kiloa ahvenia. 40-vuoden takaisella mittapuulla se olisi ollut valtava saalis. Nyt tuntui siltä, että kala ei oikein ollut syönnillään. Otit olivat varovaisia ja syöntiputkea ei saanut missään käyntiin.
Kävimme myös Nimismies luodon edustalla ja lähempänä Laajasaloa olevalla karikolla. Kummastakaan emme löytäneet kalaa. Kivinilkkoja emme saaneet ensimmäistäkään emmekä norsseja joka oli aikoinaan myös yleinen kala Krunikalla. Päivässä oli kuitenkin juhlan tuntua. Hieman oli ilmassa myös haikeutta. Lapsuus ja nuoruus ovat jo kaukana takana, omat lapsetkin lentäneet jo kotoa. Toisaalta, jos terveyttä riittää, niin Krunikalle voi palata vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Enpä taida odottaa niin pitkään. Jos luoja suo niin käyn uudestaan jo kevättalvella.

Särki on namia

Pieni pohjustus:
Myyrmäen Citymarketissa oli parin euron hintaan myynnissä folioon pakattuna isoja särkiä. Keski-ikäinen, ilmeisesti kaukaasiasta kotoisin oleva pariskunta latoi puolentusinaa särkifoliota ostoskärryynsä muiden tuoretuotteiden jatkoksi. Sepä veti meikäläisen mietteliääksi. Muistui mieleen Vuoksella harrastettava pilkkijöiden vaihtokauppa, josta oli juttua joskus Hesarissa. Sen mukaan Venäläiset vaihtavat kaikki saamansa ahvenet suomalaisten saamiin särkiin. Särki kun on heidän suussaan maittavampi.

Oltiinpa Maken kanssa viikko sitten pilkillä Pernajanlahdella. Ahven ei ollut otillaan. Hyviksi koetuilta paikoilta nousi vain sormenmittaisia, joista ei oikeen ole ruokakaloiksi. Uittelinpa sitten kärpäsen toukalla syötitettyä morria erään luodon kupeessa, kun tärpinilmaisin niiasi lupaavasti ja käteen välittyi mukavan oloinen jumputus. Varoen hivutin isomusta kohti avantoa ja jäälle, jossa se paljastui melko vauraaksi särjeksi. Pienoinen pettymys hiipi mieleen, mutta otinpa veijarin kuitenkin saalispussiin.
Päivän aikana sain kolme reilu varttikiloista särkeä ja saman verran pienempiä, otettavan kokoisia ahvenia. Kotona käsittelin saaliin nahattomiksi ja kylkiruodottomiksi fileiksi, pyörittelin munassa ja korppujauhoissa ja paistoin pannulla voissa. Särkiä ei meilläpäin oikein ruokakalana pidetä. On liikaa ruotoja ja maistuu mudalle sanotaan. Nämä särjet olivat kuitenkin jotain aivan muuta, herkullisen meheviä vailla mitään sivumakuja. Selkäfileiden lihasruodotkin osoittautuivat niin ohuiksi, että niitä ei edes syödessä huomannut.

Särki on namia, ennakkoluulot joutavat roskikseen!

Sähkökoukun Loppiaispilkki

Eilen pilkittiin Seurasaaren selällä Helsingin Energian kalakerhon, Sähkökoukun mestaruudesta. kisailijoita oli paikalla 8 ja meikäläisen kutsumana Akseli edustamassa nuorisoa.

Sää oli suotuisa, pakkasta kymmenkunta astetta, pilvipoutaa ja lähes tyyntä.

Pilkkigurumme Manu kertoili, että Rajasaaren edusta ja Seurasaaren länsipuoli ovat joskus antaneet hyvin ahventa. Antti oli saanut varman tiedon, että Hietaniemen hautausmaan edustan lahti oli viime keväänä antanut vauraampaa ahventa. Antti suntasi siis lahdelle ja me Akselin kanssa seurasimme perässä. Melko pian lahti antoi ensimmäiset pikkuahvenet, Antilla pystypilkkiin minulla tasuriin. Koska mieli teki isompia suuntasimme Akselin kanssa niemen ympäri avarammalle selälle. Pikkuahvenia tuli sieltäkin yksi sieltä, toinen täältä. Kunnon syöntiä ja vauraampia kaloja ei kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt. Kävimme myös utelemassa kokeneempien saaliita. Manu, Leskinen ja Kaikusalo pilkkivät Rajasaaren edustalla. Hiljaista oli sielläkin. Siirryimme Akselin kanssa kohti Seurasaarta.

Keskellä selkää olevan reimarin itäpuolella alkoi onni kääntymään. Sain tasurilla ensin pari fileahventa ja vauraampi ahven irtosi, kun pilkki tarttui nostossa avannon alareunaan. Laskin samaan avantoon morrin ja sain siihen ottamaan varttikiloisen. Seuraavassa avannossa käynnistyi pidempi syöntiputki. Tuossa tuokiossa vedin jäälle kymmenkunta reilu satagrammaista ahventa. Syönnin hiipuessa loppui myös kalastusaika ja oli lähdettävä saaliiden punnitukseen. Hiukkasen harmitti, että parhaan paikan löydyttyä oli kalastus jo lopetettava.

Kisan voitti Manu 2,6 kilon ahvensaaliilla. Jos Antin kiisket olisi hyväksytty kisakaloiksi olisi voittaja voinut vaihtua. Toiseksi tuli Hannu ja meikäläinen nousi peräti kolmanneksi 2 kilon saalispussilla. Pussistani löytyi myös päivän isoin ahven, 260 grammainen, aika hyvä tulos siis pienellä saaliilla.

Uuden vuoden avaus paukkupakkasessa

Meinasi mennä suunnitelmat uusiksi, kun vilkaisin lämpömittaria kahdeksan aikaan aamulla, 23 astetta pakkasta. Mutta, päätös piti. Tänään on pilkkipäivä. Astelin Soukanniemestä Espoonlahden jäälle vähän yhdeksän jälkeen. Taivas oli selkeä, pakkanen pureva, mutta ilma tyyni. Pilkkihaalarin alla oli lämpökerraston lisäksi kaksi kerrosta fleesehousuja ja kolme kerrosta fleecepaitoja, päässä froteehuppu, pipo ja haalarin huppu, käsissä kynsikkäät ja topparukkaset, varpaiden suojana kahdet pörrösukat uusien Powerbootsien alla.

Kova pakkanen, selkeä, hiukan utuinen taivas ja tyyni sää tekivät aamusta omalla tavallaan lumoavan. Jäätävän kylmyyden aisti selvästi, vaikka vaatetta oli paljon eikä varsinaisesti tuntunut kylmältä, paitsi varpaissa hieman ja käsissä aina, kun joutui riisumaan rukkaset.

Lokkeja kierteli taivaalla ja pari kohmeisen näköistä laskeutui melko lähelle odottamaan josko kalamieheltä heltiäisi jotain niidenkin suuhun, mutta turhaan odottivat. Kalat olivat nimitäin kadoksissa.

Pari ensimmäistä tuntia meni tyhjää pyytäessä ja edellistalven ottipaikkoja kierrellessä. Kalat löytyivät, kun siirryin Pentalan pohjoissivulle. Joka reijästä nousi vähintään yksi ahven, joistakin useampia. Mutta, mutta... kovin olivat pieniä, vaaksan mittaisia miljoonaveljiä, jotka päästelin takaisin avantoon sitä mukaa, kun niitä nostelin.
Päivemmällä taivas meni pilveen ja alkoi hiljalleen sataa lunta. Samalla ilma lämpeni niin, että alkoi tarkenemaan kynsikkäissä. Takapuolta ja alaselkää kuitenkin kylmäsi. Reppujakkaran tukiraudat hohkasivat hyistä kylmyyttä paksujen vaatekerrostenkin läpi. Siihen tuli helpotusta, kun keksin laittaa rukkaset jakkaran ja takapuolen väliin.

Lyhyt kaamospäivä vierähti pitkälle iltapäivään kuin huomaamatta. Yllättävän kylmässä sitä pärjää ja voi nauttia ulkoilusta kunhan vaatetta on riittävästi eikä tuule.

Kotiin ei ollut paljoa viemisiä, kaksi ahventa ja muutama valokuva, joista toivottavasti välittyy pakkaspäivän outo lumo.

Ahvenfileet maistuivat taivaallisilta pannulla paistettuina, suolalla, mustapippurilla ja punaviinillä maustettuina, kyytipoikana lasillinen Argentiinan punaista.

Hieno päivä!

Pilkkikauden avaus "Siikajärvellä" 26.12.2009

Kasvihuoneilmiöstä piittaamatta talvi tulla tupsahti jo reilu viikko ennen Joulua.
Lasse, Markus ja Juha R olivat sopineet hyvissä ajoin, että avaavat pilkkikauden Tapaninpäivänä. Itse en alunperin ollut lähdössä, mutta kun tilaisuus tarjottiin, niin lähdinpä kuitenkin joukon jatkoksi. Sää oli suorastaan pelottava, navakka pohjoistuuli, sakea lumipyry ja pakkasta lähemmäs 10 astetta. Turun moottoritiellä ei paljoa eteensä nähnyt kun pimeässä lähdin ajamaan kohti länttä. Porukka kokoontui moottoritien varren isolla huoltoasemalla josta jatkoimme neljän auton jonossa kohti järveä. Kapealla tiellä oli vaikea arvailla missähän sen reuna on. Ja niihän siinä kävi, että meikäläisen sitikan etupyörä luiskahti reunan yli ja auto luisui osittain ojan puolelle. Onneksi Markuksella oli hinausköysi, jonka avulla sitikka saatiin naarmuttomana takaisin tielle.
Kehnosta säästä huolimatta "Siikajärvi" oli meille suopea. Pikkuahven otti kohtalaisen hyvin tasuriin, puhumattakaan Lassen morrista, jolla hän nosteli ahventa joka reijästä. Juha onnistui jallittamaan myös yhden pannukarkean raitapaidan ja pikkusiian.
Iltapäivällä, pienen saaren kupeessa Lassen pyydykseen iski todellinen isomus. Pääsin aitiopaikalta seuraamaan kuinka rauhallisten otteiden tuloksena jäälle pyörähti melkoinen hopeakylki, tummaeväinen siika. Se sai omankin pulssin nousemaan niin, että kaivoin repusta morrin ja laitoin Juhalta saamiani kärpäsentoukkia syötiksi.
Muiden jo lähdettyä sain minäkin kahden maissa nauttia siian tärpistä. Siima hypähti hetkeksi ylöspäin ja vastaiskua tehdessäni tunsin hiukan vauraamman kalan jumputuksen. Melko nopeasti sain kalan avantoon ja jäälle. Siikahan se siinä. Seuraavassa avannossa sain samanlaisen tärpin mutta kala ei tarttunut, siika varmaan sekin.

Hurjasta säästä ja ojaan ajosta huolimatta pilkkikauden avaus oli lupauksia herättävä. Tänä talvena täytyy käydä "Siikajärvellä" useamminkin.
Oma siikani painoi 320 grammaa ja Lassen peräti 600, aika jöllikkä.

Yläkuvassa Lasse ja siika, alla meikäläisen hiukan pienempi hopeakylki