Pidin nuorena kalapäiväkirjaa. Se on yhä tallessa kirjahyllyssä. Kalapäiväkirja ei valehtele. Siihen on kirjattu faktat siinä toivossa että niistä olisi hyötyä kalasaaliin kartuttamisessa. Asuimme Helsingin Kalliossa. Kesät vietettiin Kuivahevosen saaressa kaupungin itäpuolella. Talvella käytiin pilkillä stadin lähivesillä, etupäässä Kruunuvuorenselällä eli Krunikalla. Alla on päiväkirjan sivu talvelta 1970. Se aukeaa isommaksi kuvaa klikkaamalla. Olin silloin 15 vuotias. Ahventa jahtasimme tuolloin kuten nykyäänkin. Kalaa saatiin aina kun oltiin kalassa, mutta ahven oli tiukassa. Jos konttiin kertyi 5 ahventa oltiin tyytyväisiä. Kymmenen oli jo juhlimisen arvoinen saalis. Kivinilkkaa saatiin paljon, mutta sitä ei arvostettu muuten kuin hyvänä syöttiaineksena. Kivinilkan sitkeälihaisesta pyrstöosasta leikattiin file, joka siivutettiin pilkin koukkuun sopiviksi paloiksi. Niillä saatiin jos saatiin ahventa.
Helsingin jätevedenpuhdistus oli tuolloin vielä lapsenkengissä. Sörnäisissä mm. oli viemäri joka syyti kakat ja pissat suoraan mereen. Koko kaupungin sisäsaaristo oli ylirehevöitynyt ja sameavetinen. Pilkin kun pudotti Krunikalla avantoon, se hävisi samantien näkyvistä ruskean harmaaseen veteen. Näkyvyyttä oli parhaimmillaankin reilusti alle puolimetriä. Vantaanjoki oli likaviemäri, joka kuljetti Uudenmaan kuntien likavedet Vanhankaupunginlahteen. Siitä huolimatta kannoimme jokaisen ahvenen kotiin, jossa ne suomustettiin, perattiin ja valmistettiin ruuaksi. Pienuudestaan huolimatta tai ehkä sen takia saalis oli tärkein asia kalastuksessa.
Kuivahevosen saari oli toista maata. Se oli paratiisi puhtaan meren keskellä. Vaikka se oli vain kuusi kilometriä Vuosaaresta etelään, oli meri siellä puhtaan kirkas. Tuuheiden rakkolevämetsien peittämä pohja näkyi vielä kolmen metrin syvyydessä. Kun sieltä ajoi veneellä kohti Eläintarhanlahtea saattoi Hevossalmen sillan jälkeen tuntea nenässään viemäreiden tuoksun. Laajasalon öljysataman vaiheilla meri muuttui sameaksi. Silloin tällöin pinnalla näkyi öljylaikkuja. Se oli sitä aikaa. Meri oli kahtiajakoinen. Ulkomeri oli kristallin kirkas ja Helsingin sisälahdet saastuneet.
Nykyään likavedet johdetaan keskusviemäriin ja puhdistamoon. Helsingin ja joidenkin sisämaan kuntien puhdistetut jätevedet johdetaan meriviemäriä pitkin ulkomerelle. Niin on tehty kolme vuosikymmentä. Sisäsaaristossa meri on paljon puhtaampi kuin 70-luvulla. Pohja näkyy vielä metrin syvyydessä, joskus syvemmälläkin. Ulkosaaristossa ja avomerellä ollaan menty paljon huonompaan suuntaan. Koko Itämeri on nykyään rehevöitynyt. Syvänteiden happikadot ja sinilevien kukinnot piinaavat. Itämeri on vakavasti sairas. 70-luvulla sairaus keskittyi vielä sisäsaaristoon, nyt koko meri on kipeästi avun tarpeessa.
Palasin Krunikalle pilkkireissun merkeissä viime lauantaina 40 vuoden tauon jälkeen. Mukana olivat myös työkaveri Manu ja Akseli, joka on vielä alle kahdenkymmenen. Pakkanen paukkui aamulla miinus kahdessakymmenessä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli aivan tyyntä kun kairailimme ensimmäiset reijät Kulosaaren Kasinon edustalle. Auringon kivutessa korkeammalle ja pakkasen hiukan hellittäessä alkoivat ahvenetkin heräillä. Muutaman tunnin kalastuksen tuloksena omaan pussiin kertyi parisen kiloa ahvenia. 40-vuoden takaisella mittapuulla se olisi ollut valtava saalis. Nyt tuntui siltä, että kala ei oikein ollut syönnillään. Otit olivat varovaisia ja syöntiputkea ei saanut missään käyntiin.
Kävimme myös Nimismies luodon edustalla ja lähempänä Laajasaloa olevalla karikolla. Kummastakaan emme löytäneet kalaa. Kivinilkkoja emme saaneet ensimmäistäkään emmekä norsseja joka oli aikoinaan myös yleinen kala Krunikalla. Päivässä oli kuitenkin juhlan tuntua. Hieman oli ilmassa myös haikeutta. Lapsuus ja nuoruus ovat jo kaukana takana, omat lapsetkin lentäneet jo kotoa. Toisaalta, jos terveyttä riittää, niin Krunikalle voi palata vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Enpä taida odottaa niin pitkään. Jos luoja suo niin käyn uudestaan jo kevättalvella.
No comments:
Post a Comment